torstai 30. huhtikuuta 2015

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Niinhän siinä kävi, että kun viime viikolla luin Ohlssonin esikoisteoksen niin jokin jäi kaivelemaan hampaankoloon. Onneksi kirjastosta löytyi seuraava teos Tuhatkaunot. Tämäkin tuli lukaistua nopeasti, sillä niin juoni kun kerronta on mukaansatempaavaa.

Mietin, että mikä tässä tyylissä on se "juttu". Päädyin siihen, että vaikka teoksen tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, sitä ei kuitenkaan korosteta liikaa. Tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua myös Suomeen tai lähes mihin tahansa muuhun Euroopan maahan. Tällainen tiedostettu tai tiedostamaton paikkojen anonyymiys tuo tapahtumat lähemmäs lukijaa. En tietenkään väitä, etteikö teoksessa missään vaiheessa olisi mainuttu Tukholmaa, Uppsalaa tai muita paikkojen nimiä, mutta niitä ei tuotu liikaa esille. Lisäksi toinen asia, mikä on positiivista on päähenkilöiden oma henkilökohtainen elämä. Siihen saatiin kurkistaa jo ensimmäisen teoksen aikana, ja nyt raotettiin verhoa vähän lisää. Nämä henkilökohtaiset elämät eivät kuitenkaan vie huomiota pois itse rikoksista, vaan kulkevat taustalla mukavana sivujuonena. Joskus on äärimmäisen rasittavaa, kun dekkari onkin enemmän ihmissuhde tarina päähenkilön elämästä kun itse rikoksista. Näissä teoksissa ei ole tätä ongelmaa ollut ainakaan tähänasti.

Tarina alkaa nuoren tytön juhannuksenvietosta ja pahoinpitelystä. Nykyaikaan siirryttäessä vastaan tulee pian ensimmäinen rikos: papin ja tämän vaimon kuolema. Onko kyseessä itsemurha vai murha? Raskaana oleva Fredrika ryhmänsä kanssa tutkii tapausta, joka tuntuu omituiselta. Monet papin ystävät puhuvat asioista ristiin. Lisäksi pariskunnan toinen tytär on tuntunut kadonneen maanalle sen jälkeen kun on tuonut siskonsa sairaalan ensiapuun, minne tämä kuolee huumeidenyliannostukseen. Samoihin aikoihin löydetään tunnistamaton maahanmuuttajataustainen nuorimies kuolleena, ja pian toinenkin. Jutuilla näyttää olevan jonkinlainen yhteys ja vähitellen raskaustokkurainen Fredrika herää eloon juonen tiivistyessä ja onnistuu tuomaan tutkintaan omia näkemyksiään ja johtamaan porukkaa oikeille jäljille.

Lukijaa johdateltiin sopivissa kohdin harhaan, eikä jotkut asiat olleetkaan sitä miltä näyttivät. Tosin loppupuolella tuli sellainen olo, että vieläkö tämä kääntyy kertaalleen päälaelleen. Muutoinkin loppuratkaisu oli ehkä hieman sekava ja omituinen. Olinko ladannut sinne liian paljon odotuksia huipennuksesta? Vai luinko viimeiset luvut sellaisella vauhdilla etten malttanut keskittyä tekstiin vaan ahmin sitä saadakseni tietää totuuden? Toisaalta, kaikki tuli kuitenkin selvitettyä lukijalle, joten tarina ei ainakaan jäänyt kesken rikoksen osalta.

Kirjailijan kolmas teos odottaa laukussa, että pääsee matkalukemisekseni vappu-reissulle.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Milja Kaunisto: Piispansormus

Olen luonteeltani sellainen, etä jos olen jonkin asian aloittanut, en mielelläni jätä sitä kesken. Tämä koskee erityisesti kirjasarjoja. Joten niin sitten kävi, että luin Kauniston kolmannen Olavi Maununpojasta kertovan teoksen, vaikka kaksi ensimmäistä eivät vakuuttaneetkaan minua. Tunnustan, että tämän teoksen luin suht nopeasti ja harppomalla, sillä lähinnä olin kiinnostunut vain kuinka Olavin oikein käy.

Teos alkaa, kun Olavi on Miraclen vieraana tämän linnassa. He elävät rakastavaisten elämää, tosin Olavi juopottelee paljon. Miraclen kasvinveli, tallirenki Oudinet, katoaa ja vain Olavi tietää hänen kohtalonsa. Tämä tapahtuma erottaa Olavin ja Miraclen vuosikausiksi, kunnes he viimein kohtaavat toisensa hieman vanhempina, viisaampina ja kokeneempina. Teos päättyy Olavin kuolemaan.

Olavi henkilöhahmona on yksi epämiellyttävimmistä josta olen aikoihin lukenut. Etenkin teoksen alkupuolella hänen käytöksensä oli todella ärsyttävää. Jatkuva juopottelu, mustasukkaisuus ja ylimielisyys sai minut hyppimään rivejä ihan urakalla. Onneksi lopussa seisoo kuitenkin kiitos, ja tarinan päättyessä Olavi olikin muuttut aikalailla. Nöyrä, viisaampi ja rohkeampi oli se mies, jonka tapasin viimeisillä sivuilla.

Yllätykseksini tästä trilogiasta jäi yllättävän hyvä maku suuhun, vaikka odotukseni olivatkin jotain muuta. Ei tämä kyllä pääse suosikkilistalleni, mutta ei tämä nyt niin älyttömän huonokaan ollut. Kirjailija oli koonnut loppuun lyhyen, mielenkiintoisen paketin historiallisista henkilöistä, joka nostaa ehdottomasti hänen pisteitään.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Eräs ehdottomia suosikkejani. Olin kymmenisen vuotta sitten todella suuri Harry Potter -fani, joten nämä kirjat ovat erittäin lähellä sydäntäni. Nyt sain lukea tämän ensimmäisen osan (minkä olen lukenut muutaman kerran aikaisemminkin), lapselleni ääneen. Toivottavasti hän nautti lukukokemuksesta yhtä paljon kun minäkin!

Tämä teoshan on esimmäinen seitsemästä Harry Potter -kirjasta. Tässä tutustutaan Harryyn ja taikamaailmaan, joka on meiltä tavallisilta ihmisiltä, jästeiltä, piilossa. 11-vuotias Harry asuu kamalan tätinsä ja setänsä luona. Dudley-serkku kiusaa Harrya ja elämä on todella kurjaa, kunnes Harry saa kutsun opiskelemaan noitien ja velhojen kouluun Tylypahkaan. Tästä alkaa koko lukuvuoden mittainen seikkailu. Harry tutustuu Ron Weasleyhin ja Hermione Grangeriin, rehtori Albus Dumbledoreen, professori McGarmiwaan, proferrosi Kalkarokseen, Draco Malfoyhin, Nevilleen, Woodiin, Weasleyn kakosiin, Hagridiin ja moniin muihin.

Dumbledore on piilottanut Viisasten kiven Tylypahkaan. Sitä tavoittelee paha velho Voldemort. Harry kuitenkin epäilee, että joku tylypahkalaisista on kiinnostunut kivestä, joten hän tekee hieman omia tutkimuksiaan yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Viime metreillä kivi saadaan pelastettua Voldemortilta ja Rohkelikko voittaa tupamestaruuden.

Tässä ensimäisessä teoksessa on tietynlainen lapsellisuus läsnä. Onhan tämä ehkä enemmän nuorille suunnattu kirja, mutta kyllä monet aikuisetkin ovat hurahtaneet Harryn maailmaan, eikä suotta. Idea on aivan loistava ja vaikka tarinankerronta hieman ontuukin vielä, se tulee kuitenkin paranemaan tulevien osien myötä.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että jokaisen yleissivistykseen kuuluu Harry Pottereiden lukeminen. Hyvän ja pahan taistelu on aina ajankohtainen aihe. Lisäksi Rowlingin kuvaama taikamaailma on niin herkullinen, että sen toivoisi olevan totta.

Jaana Kapari on onnistunut loistavasti suomennoksessa. Kunnioitan kovasti hänen työpanostaan koko kirjasarjan kohdalla. Uusien sanojen keksiminen ja kääntäminen ei ole helppoa. Teoksessa on paljon ihania, uusia sanoja kuten huispaus, jästi, Rokelikko jne. Teos saa aivan erilaisen otteen, kun mukana ei ole suoraan englannista otettuja sanoja, lotsuja tai käännöksiä, vaan suomentaja on pyrkinyt löytämään niille suomenkielisen vastineen.

Luin teoksen elokuussa 2002 ensimmäisen kerran, ja silloin kirjoitin näin:
Hyvä kirja!!! Kertoo 11-vuotiaasta Harrysta ja tämän ensimmäisestä vuodesta noitakoulussa Tylypahkassa. Harry osaa jollain ihme tavalla sotkea itsensä ja ystävänsä Ronin ja Hermionen asioihin jotka eivät heille kuulu. Rowling kirjoittaa selkeästi ja lyhyitä lauseuta, sekä selittää asian kun olettaisi että hänen lukijansa olisi tyhmä. Harry oppii paljon velhomaailmasta, miten taiotaan tai valmistetaan taikajuomia. Suosittelen!

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin, ja koko kirjasarjan lukeneena, nuo sanat hieman hymyilyttävät. Muistan, etten ollut kovin innostunut alunperin tästä kirjasta, mutta äitini sai houkuteltua minut kokeilemaan. Saattoi jopa olla niin, että katsoin ensin elokuvan ennen kuin luin tämän ensimmäisen osan. Mutta jäin koukkuun...

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kristina Ohlsson: Nukketalo

Tuttavani suositteli teosta, joten päätin tutustua minulle uuteen kirjailijatuttavuuteen. Kysessä on (taas!) yksi ruotsalainen dekkaristi. Välillä ihmettelen, mitä Ruotsissa on sellaista, että siellä kirjoitetaan niin paljon dekkareita. Esimerkisksi ruotsalaiset Marklund ja Larsson ovat ehdottomia suosikkejani, mutta toisaalta siellä on myös paljon dekkaristeja, joiden teksteistä en pidä niin paljon. Muun muassa Lapidus (jota hehkutettiin valtavasti) sekä Läckberg ovat jääneet puolitiehen.

Tämä Ohlsson oli kuitenkin mukaansatempaava siinä määrin, että luin esikoisteoksen parissa päivässä. Kerronta oli hyvää, juoni oli hyvä, eikä mitään älyttömyyksiä ollut pilvin pimein. Kirjailija onnistui jopa johtamaan taitavasti lukijaa harhaan Carlin suhteen. Toki teoksen aihe, lasten kidnappaukset, ei ole kevyimmästä päästä (etenkään näin äitinä), mutta älytöntä mässäilyä raa'alla aiheella ei ollut.

Tarina alkaa, kun pieni tyttö kaapataan junassa. Äiti on poistunut hetkeksi asemalaiturille soittamaan, ja myöhästyy junasta. Perillä Tukholmassa huomataan, että yksin jäänyt tyttö on kadonnut. Ensiepäilyt kohdistuvat tytön isään, mutta tarkkasilmäinen Fredrika Bergman näkee pintaa syvemmälle, vaikka kukaan ei haluakaan kuunnella häntä. Fredrika ei nimittäin ole "oikea" poliisi, vaan poliisissa työskentelevä siviilitutkija. Eihän hän voi ymmärtää kaikkia poliisityön vivahteita, kun ei ole roudannut juoppoja putkaan tai kuulustellut narkkareita.

Juttu tiivistyy, kun kadonnut tyttö löyty kuolleena. Lisäksi tytön isällä onkin alibi tapahtumien ajaksi, vaikka siitä hyvästä hän joutuukin tuomiolle. Tapahtuu toinen lapsikaappaus, ja hullun tekijän motiivi hahmottuu tutkijoiden silmissä. Kuten hyvässä dekkarissa aina, paha saa palkkansa, eli syyllinen saadaan kiinni.

Kerronta polveili sopivasti Fredrikan, hänen kollegansa Pederin, pomonsa Alexin sekä sihteeri Ellenin välillä. Muutaman kerran ääneen pääsee myös Jelena. Tapahtumat kudotaan toisiinsa hyvin, ja lukijalle annetaan juuri sopiva määrä oikeanlaista informaatiota. Päähenkilöiden yksityiselämää käsitellään sopivassa määrin, eikä huomio itse rikoksesta katoa hetkeksikään.

Luulenpa, että voisin lukea toisenkin Ohlssonin teoksen jossain vaiheessa.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Olin sitä mieltä Kauniston esikoisteoksen, Synnintekijän, jälkeen että tämä kirjallisuus ei taida olla minua varten. Liian rivoa, mutta niinpä vain löysin itseni lukemassa tätä jatko-osaa minkä löysin kirjastosta.

Teos jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa. Olavi on palannut Ranskanvuosiensa jälkeen Suomeen ja toimii kirkkoherrana. Tosin hänet vietellään haurauteen, ja näin ollen hän pakenee syntejään takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Samaan aikaan hänen ajatuksensa ja ruumiinsa kaipaa takaisin opiskelutoveri Miraclen luo. Miracle esiintyi miehenä, vaikka onkin nainen. Olavin täytyy myös hankkia todisteet Jeanne D'arcin noituudesta, ja Olavi saakin selville mielenkiintoisia asioita tästä nuorukaisesta. Juonittelu ja poliittinen vehkeily on vahvaa, ja Olavi itse rypee vähän liikaakin tyhmyydessään. Lopulta Olavi todistaa Miraclen sukupuolesta ja tapaa naisen Viattomien hautausmaalla.

Tarinassa itsessään ei ole mitään vikaa. Riettaudet ja seksikin tuntuu vähentyneen edellisestä teoksesta. Mutta joku tässä tökkii. Onko se kirjoitustyyli? Onko se Olavin paikoin ärsyttävä henkilöhahmo? Mutta ei tämä ihan kärkipaikkaa saa omassa listauksessani. Lisäksi minua häiritsee, kun ne voi luottaa historian paikkaansapitävyyteen. En ole perehtynyt Jeanne D'arcin taustoihin, joten en tiedä onko kirjassa esitetty väite, että hän olisikin ollut mies, totta vai ei. Vai onko kyseessä kirjailijan oma näkemys historiallisesta hahmosta.

Sarjan päätäävä osa odottaa yöpöydällä, joten saa nähdä tartunko siihen vai jätänkö lukematta.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Ilkka Remes: Hiroshiman portti

Olen kuunnellut tämän joskus aikaisemminkin äänikirjana, mutta juonta en enää muistanut. Nyt lainasin uudelleen kirjastosta ja kuuntelin. Osa tapahtumista tuntui etäisesti tutuilta, mutta loppuratkaisu oli unohtunut täysin.

Teoksessa seikkailee edellisestä kirjasta (Ikiyö) tuttu Antti Korpi, TERAn virkailija. Tosin jo teoksen alkumetreillä Antti saa potkut, mutta jatkaa tutkimuksia ominpäin. Lopussa Antille tarjotaan vanhaa työpaikkaansa takaisin, mutta hän ei vielä tee päätöstä asian suhteen. Lisäksi teoksessa Antin ja Soilen avioliitto on koetuksella, mutta tätäkään ei vielä ratkaista.

Teoksen teemana on ydinpoimmi Hiroshimassa, KGB-levyke ja suomen poliittinen johto (tällä kertaa Remes ei ole käyttänyt oikeita politikkoja, kuten hän usein tekee), älyllinen elämä avaruudessa, Olikiluodon ydinvoimala, antimateria sekä muinaiset kehittyneet sivilisaatiot. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Brysseliin, Sveitsiin, Ranskaan, Krakovaan ja Italiaan, vain muutamia mainitakseni.

Kaikki alkaa vanhasta KGB-levykkeestä, missä on Suomea koskevia asioita. Nykyinen presidentti on vuosikymmeniä aikaisemmin vuotanut tietoa Neuvostoliitolle. Mutta levykkeellä on muutakin, mikä kiinnostaa erityisesti amerikkalaisia sekä kiinalaisten palkkaamaa ryhmää. Kyse onkin kilpajuoksusta kun nämä tahot sekä Antti yrittävät ensimmäisenä saada tiedot itselleen. Jokainen taho saa tiedonmurun siltä, toisen täältä ja lopulta kaikki huipentuu kun ryhmät kohtaavat paikassa, jonne on haudattu jotain merkittävää.

Opin taas valtavasti uutta tätä kuunnellessai. Ja ehkä tämä onkin juuri yksi asia, mikä minua Remeksen kirjoissa viehättää. Hän tuo vähän niiin kuin vahingossa lukijan tietoon asioita historiasta, tieteestä ja tekniikasta. Kaikki on punottu jännittävään juoneen ja hyvään loppuratkaisuun. Joissakin Remeksen kirjoissa loppu ei toimi, mutta tämä oli mielestäni hyvä. Toki olin odottanut jotain paljon isompaa ja mullistavampaa kuin tiedemiehen muistiinpanoja, mutta parempi näin. Jos lopussa olisi löytynyt avaruusalus tai luolasto täynnä meille tuntematonta roinaa, olisi se varmaan latistanut filistä aika paljon.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ilkka Remes: Ikiyö

Olen lukenut toukokuussa 2004 ja nyt kuuntelin kirjaston äänikirjana uudellen. Olin unohtanut hyvin paljon teoksen tapahtumista ja siksi tuntui kun teos olisi ollut minulle kokonaan uusi.

Teoksen teemoja ovat ydinaseet, ympäristöaktivismi, katolilainen uskonto, ebola, väestönkasvu ja Belgian ja Kongon välinen siirtomaasuhde, jota selvitetään tarkkaan varsinkin teoksen loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Saksaan, Kongoon ja Belgiaan.

Suomessa ryöstetään arvokuljetusauto jolla käydään Venäjällä hakemassa sieltä varastettu ydinlataus. Se kuljetetaan Euroopan halki Kongoon. Päähenkilö Antti Korpi on yhdessä poikansa Aaron kanssa hyvin lähellä rystäjiä laivamatkalla. Tarkoituksena on räjäyttää ydinlataus syvällä viidakossa ja levittää ilmakehään jotain. Ensin viranomaiset luulevat, että tarkoitus on tartuttaa ebola kaikkiin valkoihoisiin, sillä Ralf on tartuttanut ebolan Paaviin. Mutta kyseessä onkin maapallon pelastusyritys. Ralf haluaa levittää ihmisiin ainetta, joka tekee heidät steriileiksi. Hanke epäonnistuu, sillä Ralfin kumppani onkin varastanut ydinlatauksen Ralfilta ja vienyt sen Brysseliin. Bryssel evakuoidaan ja ydinlataus löytyy viime hetkellä ja saadaan tuhottua ilman suurempia vahinkoja.

Tätä kuunnellessa tuli vahvasti mieleen Dan Brownin Inferno. Siksi minun pitkin tarkistaa, että minä vuonna tämä onkaan ilmestynyt: 2003 eli kymmenen vuotta ennen Infernoa. Sama teema: väestönkasvu ja sen rajoittaminen ovat molempien teosten keskeinen teema, ja samalla se asia mikä saa lukijan miettimään tulevaisuutta.

Vuonna 2004 kirjoitin lukukokemuksestani näin:
Harvinaista lukea suomalaista jännitys-kirjallisuutta, mutta tämä oli hyvä!
Teoksessa seurataan 'poliisi' Antti Korven elämää, suomalaisen kettutytön Nooran, hänen poikakaverinsa Ralfin sekä muutamien muoden edesottamuksia. Mukaan kuvioihin tulee ydinase, salaisia poliiseja ja lopulta pommiuhka Brysselin keskustaan. Kirja on täynnä yllätyksiä ja oho-elämyksiä. Mikään ei ole sitä miltä näyttää. Remes jaksaa pitää lukijan mielenkiinnon yllä aina viimeisille sivuille saakka!

Olin yllättynyt, ettei tämä ollutkaan sieltä älyttömimmästä päästä Remeksen tuotantoa. Itse asiassa tämä olikin hyvä :) Tosin hieman jäin miettimään, että mitä Ralfin kirjeessä Paaville mahtoikaan lukea. Se olisi ollut kiva tietää. Lisäksi loppu jotenkin töksähti, olin odottanut selkeämpää selvitystä asioista. Mutta toisaalta tässä annettiin viitettä Remeksen Aaro Korvesta kirjoittamiin nuortenkirjoihin. Ehkäpä ne täytyy jossain vaiheessa lukea.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...